Riippuvuuden varjossa: läheisen rooli

Auttava välittäminen vai mahdollistaminen?

oinen puoli joulusta ja ne uuden vuoden lupaukset, ”kun kaikki taas muuttuu”.

Kun rakkaus alkaa sattua ja rajat hämärtyvät.

Viestejä tuli taas tänäkin jouluna paljon.

Läheisten toiveesta ja pyynnöstä julkaisen anonyymisti yhden viestin:

”Joulunaika herättää monia tunteita, monelle se on rauhoittumista arjen kiireistä ja läheisten kohtaamisia. Minulle joulu merkitsee vuoden suurinta ahdistusta. Joulun päivät ovat suoranaista helvettiä.

Lapsena katselin jouluteeveetä nojatuolissa nuokkuvan isäni kanssa. Aikuisiällä yritin tehdä lapsilleni toisenlaisen joulun, tosin yksin, koska lasteni isä viihtyi baareissa enemmän kuin kotona kinkun paistossa.

Viimeisimmät joulut olen viettänyt valvoen yöt aikuisen lapseni takia. Välillä mietin, miksi minä? Miksi sain tällaisen värisuoran kohdalleni?

Saan paljon neuvoja: yritä elää omaa elämääsi. Joo, toki. En suostu olemaan läheisriippuvainen, silti sitä on lähes mahdoton välttää. Sehän on käsky olla välittämättä muista kuin itsestäni. Mutta olisiko se niin väärin?

Näitä pohdin joulun pyhät ja tiedän, että tämäkin joulu on onneksi kohta ohi. Facebook ja somet täyttyvät onnellisista perhejoulupäivityksistä. Tiedostan kyllä, että suurin osa on kulissia. Minäkin olen elänyt tuota samaa näytelmää. Nyt en enää jaksa. Fuck joulusta.

Jos yhtään samaistuit tähän tekstiin, muista ettet ole yksin – meitä on monia. Rauhaisaa joulua, tästäkin selvitään.”

Kun joutuu elämään päihde- tai peliriippuvuuden vaikutuspiirissä, moni alkaa huomaamattaan toimia tavoilla, jotka eivät enää auta ketään – vaikka tarkoitus on hyvä. Rakkaus ja välittäminen voivat ajan myötä muuttua ”auttamisesta”, mahdollistamiseksi.

Mahdollistaminen ei synny pahantahtoisuudesta. Se syntyy rakkaudesta, pelosta, toivosta, uupumuksesta, turhautumisesta, vihasta ja usein myös tietämättömyydestä.

Moni läheinen voi tunnistaa mahdollistamisen käytöksen tunnusmerkkejä.

Esimerkiksi:

• odottaa turhaan “järkevyyttä” ja järjestelmällisyyttä ihmiseltä, jonka ajattelua sairaus jo ohjaa
• uskoo, ettei toinen ole päihde- tai peliriippuvainen
• odottaa riippuvaiselta tahtoa hallita käyttöä tai pelaamista
• hyväksyy syytökset ja manipuloinnin

Läheinen saattaa juoda tai käyttää päihteitä yhdessä riippuvaisen kanssa. Hyväksyy päihteiden käytön lähtemällä mukaan selityksiin: raskas työ, stressi, paineet, huono kausi – aina löytyy jokin syy.

Tunteet pidetään sisällä, ei puhuta, ei luoteta, ei tunneta. Ongelmia kierretään ja “rauhaa” ylläpidetään kaikin keinoin. Uskotaan, että riidattomuus on hyvän suhteen tae.

Käyttöä vähätellään:
“Ei se ole niin vaarallista.”
“Sattuuhan sitä.”
“Kyllä se tästä.”

Riippuvaista suojellaan ympäristöltä ja samalla suojellaan itseä tuskallisilta tunteilta.Tuskallisia tunteita kierretään tai lievitetään rauhoittavilla lääkkeillä, syömisellä tai ylenmääräisellä työnteolla.

Läheinen syyttää, kritisoi ja saarnaa.
Kerää itselleen vastuut ja velvollisuudet, jotka oikeasti kuuluisivat riippuvaiselle.
Kohtelee häntä kuin pientä lasta – hoivaa, paimentaa ja valvoo.

Yritetään kontrolloida:
“Et tänä vuonna mene firman juhliin.”
“Nyt ei mennä kylään.”

Eristäydytään, koska päihteiden käyttö “lähtee aina käsistä”.

Siedetään ja odotetaan:
“Vielä koittaa päivä, jolloin kaikki muuttuu.”

Odotetaan ihmettä:
“Joku ihme tapahtuu ja hoitaa tämän ongelman.”

Läheinen huomaa elävänsä riippuvuuden ehdoilla – vaikka ei koskaan sitä valinnut.

Jos mikään ei muutu, mikään ei muutu.

Riippuvuus ei parane toivomalla, sietämällä tai venymällä.
Eikä se ratkea sillä, että läheinen yrittää vielä vähän enemmän.

“Mikään ei auta, ellei päihteiden käyttö tai pelaaminen lopu.”

Tämä ei ole kylmä toteamus.
Se on todellisuus, jota ei voi kiertää.

Todellinen muutos alkaa usein siitä hetkestä, kun ihminen uskaltaa kysyä itseltään:

• Mitä tämä tekee minulle ja minun hyvinvoinnilleni?
• Missä minun rajani menevät?
• Mitä minä enää voin – ja mitä en voi tai kannata tehdä?

Rajat eivät ole rangaistus.

Moni pelkää, että rajojen asettaminen tarkoittaa hylkäämistä.
Todellisuudessa rajat ovat usein ainoa tapa säilyttää yhteys ilman että tuhoutuu itse.

Rajoja voivat olla esimerkiksi:

• etten enää peittele, salaile tai suojele
• etten valehtele toisen puolesta
• etten anna enää rahaa tai maksa laskuja, koska rahat menevät riippuvuuden ylläpitämiseen
• etten kanna hänen seurauksia ja vastuita
• etten enää valvo öitä
• että jokaisen on itse jaksettava käydä töissä ja jaksettava elää ja pyörittää omaa arkeaan
• etten yritä kontrolloida asioita, joihin en voi vaikuttaa
• etten enää luovu omista harrastuksistani ja elämästäni

Näistä mahdollistamisen tunnusmerkeistä meidän kaikkien on hyvä olla tietoisia. Ne kuvaavat toimintatapoja, joilla läheinen usein täysin hyvää tarkoittaen ylläpitää toisen päihde- tai riippuvuusongelmaa.
Mahdollistaja voi olla myös ammattilainen.

Moni tunnistaa näitä: selittely, suojeleminen, kontrollointi, vaikeneminen, valehtelu toisen puolesta ja toivominen, että “kyllä tämä tästä”.

Ne eivät synny pahantahtoisuudesta, vaan rakkaudesta, pelosta, huolesta ja uupumuksesta.
Mutta jos mikään ei muutu, mikään ei muutu.

Todellinen muutos ja apu alkaa usein siitä, että läheinen uskaltaa lopettaa mahdollistamisen ja kääntää katseen itseensä sekä omaan hyvinvointiinsa. Tieto ja tietoisuus auttavat tunnistamaan nämä tunnusmerkit, ja se on äärimmäisen tärkeää, kun asetamme rajoja ja vastuita.

Se ei ole tietenkään helppoa eikä yksinkertaista, varsinkaan silloin, kun lähipiirissä on haitallinen päihde- tai peliriippuvuus.
Mutta oikeanlaisella toiminnalla emme ainakaan mahdollista. Tämä voi aikaistaa ja auttaa myös riippuvaisen havahtumista ongelmaansa ja hakeutumaan avun piiriin.

Rohkein ja viisain teko on joskus sanoa: nyt riittää.

Viesti on selkeä:

Sinua minä rakastan.
Riippuvuuttasi en, enkä enää sitä mahdollista.

Heräsikö kysyttävää?